Ei ole samantekevää, millaiseen ympäristöön kirjoittaja henkilönsä sijoittaa. Miljöö voi olla tausta, joka kertoo henkilöstä jotain olennaista, taustoittaa häntä. Ympäristöön voidaan projisoida henkilön sisäistä maailmaa, vaikka tunteiden myllerrystä, jolloin se voi toimia ikään kuin peilinä. Miljööllä voi olla vertauskuvallista merkitystä mutta se voi olla myös vastavoima henkilön pyrkimyksille. Miljöö voi nousta myös päähenkilöksi.
Kyypakissa (2023) rinnastin ränsistyvän maaseudun viisikymppisten miesten tilanteeseen ja Oulun kuvauksen päähenkilön ristiriitaan, irtautumiseen, luopumiseen mutta myös kaipuuseen. Erämaa sai romaanissa eksistentiaalisia merkityksiä, sitä tuli olemassaolon taistelukenttä.
Valeltajassa miljöö on vieläkin
suuremmassa merkityksessä. Erämaa on pakopaikka, jonne piiloudutaan, mutta
metsä ei ole turva, joka ojentaa kätensä ja toivottaa tervetulleeksi. En personoi luontoa, en projisoi siihen ihmisen maailmaa. Luonto on.
Ihmisen näkemys luonnosta ei kosketa luontoa millään tavalla, se pysyy ihmisen
pään sisällä. Ainut luontoa koskettava asia on ihmisen tuhoava toiminta ja sen
käynnistämät kehityskulut.
Luontomiljööstä tulee tämän kautta globaali. Laura, yksi
romaanin henkilöistä, kertoi vaeltavansa Lapin kansallispuistoissa ja
erämaa-alueilla, koska niissä luontoa oli vielä jäljellä.
”Ilmastonmuutos muuttaa erämaiden luonnetta,
tuholaiset uhkaavat puita, lämpö sulattaa palsat ja erityisesti maailman
raaka-ainepula ajaa perustamaan kaivoksia luonnonsuojelualueillekin. Puhutaan
vihreästä siirtymästä, mutta sen vuoksi tuhotaan erämaita. Ja sitten vielä
lisääntyvä matkailu tekee selvän siitä, mitä jää jäljelle.”
Voi tietenkin kysyä, onko tämä pessimismi ikääntyneen
kirjoittajan huolta omasta tulevaisuudestaan. Miten kauan jalat vielä kantavat
ja kuinka pitkään rinkka kulkee selässä polkujen ulkopuolella. Onko sittenkin
kyse oman sisäisen maailman projisoinnista globaalille tasolle?
Kun kirjoissa kuljetaan kuitenkin ihmisen matkassa, luonto
näyttäytyy erilaisena. Se ei ole tunteeton ja vertauskuvallisen mykkä. Luonto
on kuitenkin silloin ihmisen mielessään rakentama kokonaisuus. Merkitykset
eivät synny luonnosta vaan ihmisen sisäisessä maailmassa.
Valeltajassa luonto on Tapion vastustaja
vain tämän omasta mielestä. Luonto ei asetu poikkiteloin vaelluspolulle. Se
vain on, se ei pidä huolta, ei pyydä anteeksi, ei neuvo, mutta ei myöskään pyri
hankaloittamaan kulkijan taivalta. Luonto on kuitenkin Tapion näkökulmasta
ilkeä ja kohtuutonkin, koska hänellä ei ole edellytyksiä toimia itselleen
vieraassa ympäristössä.
Loppumatkasta Tapio alkaa ymmärtää, miten ihminen poikkeaa
muusta luonnosta.
”Ihminen lakkasi olemasta osa luontoa, kun
tietoisuus kehittyi, kun hän ymmärsi muuttavansa ja tuhoavansa ympäristöään
omiin tarpeisiinsa. Majava rakentaa padon ja hukuttaa puut viettiensä
ohjaamana, ihminen tuhoaa metsän ahneuttaan.”
Ei siis ole hyttysten vika, jos ne toteuttavat
lajityypillistä käyttäytymistään ja imevät ihmisestä verta. Mutta on ihmisen
vika, jos hän tuhoaa ainutlaatuisen suon rakentamalla sinne kaivoksen, koska
hän on tietoinen tekonsa seurauksista ja myös siitä, mihin suurempaan yhteyteen
tällainen toiminta liittyy. Ihminen tekee arvovalintoja, luonto ei.
Viime kädessä ihminen on kuitenkin aina riippuvainen
luonnosta, siitä, joka on hänen mielensä ulkopuolella. Mutta ei tietenkään ole
yhdentekevää, millaisena luonto näyttäytyy korvien välissä ja sydämessä.
Sen vuoksi miljöön kaksikerroksisuus erityisesti
luontokuvauksessa on syytä tuoda esiin. Luonto ei ainakaan minulle voi koskaan
olla vain ihmismielen heijastumaa, vaikka sitä sellaisena välillä kuvaankin.
Vaikka päähenkilö ei luonnon tosiasiallista merkitystä ymmärtäisikään, teoksen sisäisen
maailman tasolla se on syytä tuoda esille.
JK
Olen sijoittanut henkilöni todellisiin ympäristöihin, jotka
ovat myös itselleni tuttuja. Joitain paikkoja olen myös esitellyt kuvien kanssa
blogini ”Paikat”-osiossa.
