Tallinnasta Nuorgamiin: Kaldoaivi - Kevo - Saariselkä - Murhahaara - Paljassaare

Valeltajassa liikutaan laivalla Tallinnan ja Helsingin väliä. Kohti pohjoista päästään junalla ja lopulta liftillä. Sallasta alkaa jalan vaeltaminen, joka jatkuu yli Saariselän ja Kevolta Pulmankijärvelle Nuorgamiin. Välillä jalkoja säästää autokyyti. Tärkeitä paikkoja ovat Tallinna, Helsinki, Tampere, Oulu, Rovaniemi, Tuntsa, Urho Kekkosen kansallispuisto, Ivalo, Inari, Paistunturin ja Kaldoaivin erämaat ja Nuorgam. 

Tällä sivulla kerron romaanin tapahtumapaikoista, jotka ovat todellisia, vaikka henkilöt ovatkin täysin keksittyjä. Matka etenee vähitellen Tallinnasta kohti pohjoista ja Nuorgamia.

KALDOAIVI

Viimeisin ja vaikein etappi Tapion reitillä on Kaldoaivi, Suomen pohjoisin ja suurin erämaa-alue. Hän ei suinkaan kulje itäistä retkeilyreittiä Sevettijärveltä kämppien kautta Pulmankijärvelle vaan taivaltaa soiden läpi puuttomalle ylängölle ja vasta alueen korkeimmalla tunturilla Guarboaivilla saa jonkinlaisen uran alleen.

Erämaa on saanut nimensä korkeimmasta tunturistaaan Guorboaivista (443 m), joka on pohjoissaameksi Gálddoaivi, samalla nimellä kutsutaan koko erämaata, Gálddoaivvi.

Palsasoita tarpoessaan ja vaivaiskoivuja potkiessaan Tapio on liian väsynyt huomatakseen häntä tarkkailevaa tunturihaukkaa. Punakuirien rasittavat huudot kulkija rekisteröi, mutta ei tunnista lintua. Maisema on avaraa, siellä täällä tunturikoivuja, jokunen yksittäinen mänty, maassa vaivaiskoivut vaikeuttamassa kulkua.

Pulmankijärveä lähestyessä vastaan tulevat laajat tunturimittarin pystyyn tappamat koivikot. Vaelluksen ja hyttysten tyhjiin imemä Tapio näkee jo itsensä yhtenä pystyyn kuolleista tunturikoivuista, mutta selviytyy paikallisen poromiehen ansiosta lopulta takaisin ihmislajin pariin.

Matka takaisin kohti etelää alkaa Nuorgamista, jonne Tapio yrittää hukuttaa vaelluksen muistot ja hylätä tavaransa. Ei se kuitenkaan onnistu niin helposti.

"Sitten on näitä hulluja, jotka ajaa Helsingistä
yhtä soittoa Nuorgamin Alkoon ja takaisin." 

KEVO 

Kevon kanjoni

     – Kolme etelän naista haluaisi käydä Kevolla. Nukut yön meillä. Saunotaan. Huomenna tulevat.
     – Miltä ne näytti? Tapio kysyi.
     – Paha sanoa, soittivat. Mutta iloisilta vaikuttivat. Mie lähtisin itse, mutta en ehdi. Fiellulle ja kanjonin päähän ja takaisin. Kolme päivää, korkeintaan neljä. Ajat autolla lähemmäs, niin ei tarvitse tarpoa pitkään. Onhan siulla kortti.
     – En oikein tiedä, on vähän muita suunnitelmia.
     – Otamme rahat pois turisteilta. Mitä lie, ottavat kuvat itsestään ja jakavat somessa. Niin monet tekee.

Sulaojalla kasvaa väinönputkia

Tapio ei kuitenkaan lähde matkailuyrittäjän oppaaksi. Hän pikemminkin haluaisi hukuttaa matkailuauton takaosaan sammuneen miehen Sulaojan lähteeseen. Jättää sen kuitenkin tekemättä ja lähtee harjua pitkin kohti Rukhtajärven autiotupaa.
     Purkautuvan vesimäärän mukaan mitattuna lampimainen lähde on Suomen suurin. Tällä saamelaisten vanhan pyhän paikan vedellä on uskottu olevan parantavia vaikutuksia.

Ruktajärven puolikota 

 

Aurinko jäi jonnekin tunturin taakse, mutta kaukana Ailigas-tunturin huippu kylpi hetken valossa. Koivussa lauloi pikkulintu, jolla oli sininen rinta. Laulu kuulosti siltä kuin asialla olisi ollut useampikin siivekäs. Sen oli pakko olla sinirinta.
     Tapio tuli niin levottomaksi, että lähti kohti seuraavaa kämppää.

 

Akukammin turvekodat, uusi ja vanha

     Hän tuli nuotiopaikalle, jonka vieressä oli vanha turvekammi, laski rinkan ja huokaisi. Taaempana oli uusi turpeilla peitelty rakennelma, kuin iglu. Ennen nuotion tekemistä hän päätti kurkistaa autiotuvan virkaa toimittavaan rakennelmaan. Turvekuorrutuksen alta paljastui siisti autiotupa. Vanhemman turvemöykyn kuivaneesta oksanmutkasta tehty harmaa ripa antoi hieman periksi, kun ovea yritti avata. Jokin sitä pidätteli. Hän kokeili nykäistä hieman kovempaa mutta niin, ettei ripa jäisi käteen. 

     Ovi narahti auki. Kuivunutta sammaleen pölyä satoi katosta ja peitti näkymän sisään. Jostain pilven takaa kuului ärähdys:

     - Helvettiäkö täältä haet!

Sielikkö

Tapio katseli kiviä ja ihmetteli vaaleanpunaisia pieniä kukkia, joiden nimeä ei tiennyt, seurasi pilvien liikkeitä, kuunteli aaltoilevaa tuulta ja lintujen huolestuneita huutoja. Hän yritti pitää ajatukset silmien ja korvien avulla samassa hetkessä, josta jalat etsivät tilaa askeleille kivikkoisessa maastossa.

Kartalla koivikko on merkitty metsäksi

 

     Hän kaipasi kunnon tuolia, jossa voisi nojata taaksepäin ja lepuuttaa selkää. Saariselällä oli ollut leveitä petäjiä, mutta täällä oli enää ohuita koivun riukuja, joihin ei voinut nojata kunnolla.
- - 
Suolla kapustarinta kipitti mättäältä toiselle eikä lopettanut kimitystään hetkeksikään. Aamupäivän paistanut aurinko oli hautautunut lounaan suunnasta tummuvan taivaan taakse. Helteet olivat toivottavasti ohi. Ilmavirran henkäys havisutti lupaavasti matalien tunturikoivujen lehtiä, vaikka pohjoisessa ne olivat melkein kumartuneet suojaan tuulelta.

Palsasuo

     Tapio kulki puron vartta kahden tunturin välistä ja päätyi suon laitaan, jonka turvekummut olivat valkoisena hillan kukista. Hän näki elämänsä ensimmäisen palsasuon. Hän oli lukenut, että palsakumpareet olivat sisältä jäässä, eikä edes kesäaurinko sulattanut niitä suojaavan turvekerroksen ansiosta. Talvella puolestaan tuuli vei suojaavan lumen niiden päältä. Hän ei ollut koskaan aiemmin ylittänyt ikiroudan rajaa. Suon palsat olivat kuitenkin alkaneet vanhuuttaan halkeilla ja ilmaston lämpeneminen nopeutti tuhoa.

 

SAARISELKÄ

Saariselkä eli Urho Kekkosen kansallispuisto on monelle tuttu ja rakas vaelluskohde, niin minullekin. Monipuolisuutensa ansiosta se on myös mainio kirjallinen maisema.

Mainioksi sen tekee vaihteleva maasto, jossa löytyy niin avotuntureita kuin synkkää metsäerämaatakin, laajoja soita ja erityisesti virtaavia vesistöjä. Vielä mainiompi asia on alueen ristiriitaisuus. Itäisen ja eteläisen Saariselän hiljaisia metsiä ja avosoita rakastavat inhoavat läntisen Saariselän ruuhkia ja toistaitoisia retkeilijämassoja, jotka tallustelevat metsähallituksen huoltoreittien mönkijäuria pitkin.

Tapio pysähtyi vasta Jaurujoen varressa.

On yksin vaeltajia, jotka eivät kaipaa seuraa mutta on myös sellaisia yksin vaeltajia, jotka ilahtuvat kohdatessaan lajikumppaneitaan. Päivämatkan päässä parkkipaikasta saa kulkea rauhassa varsinkin polkujen ulkopuolella. Jos yksinäisyys alkaa tympiä, saunallisilla kämpillä löytää parhaiten juttuseuraa.

Yleensä hiljaisessa Karapuljussa Tapio kohtaa Lauran.

Luonnon lisäksi ihmisestä kiinnostuneelle kirjoittajalle Saariselän alue tarjoaakin herkullisia mahdollisuuksia yhteentörmäyksiin. Valeltajan päähenkilölle Tapiolle Saariselällä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Mies liftaa Tuntsasta Kemihaaraan, aikoo Peuraselälle, mutta joutuu kiertämään sen. Hän poikkeaa Karapuljussa matkalla Luirojärvelle, jossa suunnitelmat muuttuvat jälleen. Hänellä ei enää olekaan asiaa Kiilopäälle, alkuperäiseen määränpäähän. 

Kuikka huusi öisellä Luirojärvellä. Tapion oli pakko muuttaa suunnitelmaansa.

Viimeisillä voimillaan Tapio päätyy Anterinmukkaan, jossa ystävälliset vaeltajat saavat elvytettyä hänet takaisin taipalelle.

Tapio kohtasi Anterin pöllöt, kun hän heräsi takaisin elävien kirjoihin.

Tapio lähtee pakoon erämaahan, mutta kaikkialla hän kohtaa ihmisiä. Jotakuta hän haluasi seurata ja jotkut lähtevät seuraamaan häntä.

MURHAHAARA

Murhahaaran kämppä sijaitsee Sallan pohjoisosissa, polusta riippuen noin 12-14 kilometrin päässä Tuntsan tiestä. Maasto on helppokulkuista ja hiljaista erämaata. Murhahaaraa suositumpi lienee alueen tuvista toinen, Härkätunturin autiotupa, koska sitä pääsee autolla hieman lähemmäksi. 
 

"Murhahaaran kämpän nimeen liittyi tarina, joka kerrottiin kämppäkirjassa. Kahden miehen surmatekoon päättyneessä riidassa ei ollut mitään epätavanomaista, kun elettiin 1600-lukua. Ei myöskään siinä, että surmatun pojat kostivat teon murhaamalla verityön tekijän. Mielessä alkoi pyöriä tarinan loppuhuipennus: kostajat ottivat mukaansa surmatun miehen 12-vuotiaan pojan orjakseen, mutta työnsivät tämän kuitenkin vähän matkan päässä avantoon.

Tapio lusikoi pussipastaa ja kirjoitti samalla vieraskirjaan, että Jens Storgård vietti yhden yön elämästään tässä pelottavassa majassa matkalla Tulppioon."

PALJASSAARE

Tallinnan keskusta luoteeseen on Paljassaaren niemi. Sen kärki on luonnonsuojelualue ja merkittävä lintualue. Siellä on havaittu yli 220 lintulajia. Lintutorneja on kaksi. Toki löytyy myös uimaranta. Pitkältä laiturilta ja aallonmurtajalta voi tähyillä kaupunkiin ja seurata vaikka Suomen laivojen liikkeitä.

"Nastja kertoi, kuinka isä toi hänet lapsena monesti tänne uimaan, vaikka Piritan ranta oli parempi ja lähempänä. Isällä oli tuttuja Paljassaaressa. Täällä asui lähinnä venäläisiä ja isä sai puhua ainoaa kieltä jota osasi."

Ennan kaikkea alueella on historia. Siis sotahistoria. Alue oli neuvostoaikana vuosikymmeniä armeijan hallussa ja avautui yleisölle vasta 1990-luvulla. Merkit tästä ovat edelleen näkyvissä ympäri niemeä: vanhoja rakennuksia, raunioita ja jopa bunkkereita. Se oli jo osa Pietari Suuren aikaista merilinnoitusta.

"Nastjasta oli tärkeää, että miehityksen aikaisia rakennuksia ei hävitetty vaan niiden annettiin rapistua itsekseen häviävinä muistomerkkeinä."

Historian räminää ja kolinaa on jo matkan varrella: niemen kärkeen vievää tietä reunustavat teollisuusrakennukset ja toisaalta ränsistyneet ja osin hylätyt asuintalot romua pursuavine pihoineen. Paljassaari oli alun perin saari, mutta 1900-luvulla saaren ja mantereen väli on täytetty maalla.

"Viking lähti satamasta ylittämään Suomenlahtea.
     Nastja kertoi, että oli monesti istunut laiturin päässä ja katsellut, kuinka laivoja tulee Suomesta ja lähtee takaisin. Joskus se hakisi hänetkin."

"Nastja oli kironnut samoin, huutanut kovaan ääneen ”põrgu, missään saa olla rauhassa”, kun he joutuivat lähtemään karkuun möykkääviä pussikaljanuoria Paljassaaren lintutornilta."