Julkkarit juhlittu

Valeltajan julkistamista juhlittiin lauantaina 8.maaliskuuta luontotalo Käpälikössä Seinäjoella kaikkiaan 26 ihmisen voimin. 

Pekka Hippi kertoo Paluu Lainesnevalle -dokumenttielokuvasta.

Kerroin aluksi Valeltajan synnystä kuvien kanssa. Kuvissa vilahtelivat päähenkilö Tapion tallomat paikat Tallinnasta Nuorgamiin.

Luulen, että moni luonnossa liikkuja on tehnyt suunnitelmia siitä mitä tehdä, jos pitäisi kadota muilta. Minä ainakin olin tehnyt aikoinaan alustavan suunnitelman, ja nyt olin päässyt tarkentamaan sitä kirjoittamalla. Se on Valeltajan idean taustalla. Päähenkilö katoaa erämaahan, vaikka hänellä ei oikeastaan ole siihen edellytyksiä.

Elämä on liikettä. Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kirjan idea ei ole Danten Jumalaisen näytelmän matkassa helvetin kauhujen läpi, ei Homeroksen Odysseian harharetkissä tai niiden tarinoiden tuhansissa muunnelmissa. Matkakertomus on vain muoto. Erämaahan pakenemisen idea tulee nuorten kirjojen luontoseikkailuista, Punainen sulka -sarjan kirjoista ja muista.

Liike on tärkeää. Miljöötä vaihtamalla voi henkilöt asettaa uusiin tilanteisiin. Liike on olennainen piirre ihmiselämässä. Toki voi syntyä, elää ja kuolla paikoillaan, mutta sellaisen kuvaaminen edellyttäisi syvällistä psykologista osaamista. Minulle liike ja tarina ovat tärkeitä. Paikat herättävät muistoja, vaativat toimintaa, asettavat haasteita, saavat esiin uudenlaisia piirteitä, pakottavat ratkaisuihin.

Luonto on tuttu ja kiinnostava ympäristö. Luonto on kiinnostava myös siksi, että ihmiset antavat sille monenlaisia merkityksiä, elollistavat luontoa, mutta luonto vähät välittää ihmisestä, vaikka asettaakin ihmiselle totaaliset rajat. Luonto ei kuitenkaan anna ihmiselle mitään merkityksiä. Luonto on sinä mielessä mykkä.

Omat voimakkaat vaelluskokemukset ovat tietenkin erinomaista materiaalia. Romaanihenkilö on helppo asettaa omissa kokemuksissa itsensä tilalle. Harvoin ne kuitenkaan menevät yksi yhteen, koska oma vaellus ei noudata fiktiivistä tarinaa. Esimerkiksi tulviva Vongoivanjoki ei ollut este Tapiolle, kuten se oli ollut minulle ja Katjalle. 

Vongoivanjoki tulvii

Valeltajan päähenkilö Tapio päätti kadota erämaahan, mutta hän ei ollut siihen valmis. Hän ei osaa koota trangiaa, hän ostaa kehnon teltan joka ei pidä sadetta, hankkii halvimmat vaelluskengät.

Hän ajatteli kadota, jotta häntä kaivattaisiin. Ihminen tekee usein juuri päinvastoin kuin olisi järkevää. Kun kaipaa muita ihmisiä, hakeutuu yksinäisyyteen. Rankaisee itseään.

Tapio ehkä ymmärtää lopulta sen, että yksin ei pärjää. On otettava itseään niskasta kiinni ja nostettava seisomaan omille jaloilleen ja ojennettava kädet toisten tarttua niihin.

Maisemat muuttuvat siinä kuin ihmisetkin

Lapinukonkeiton, kalattoman kalakeiton, kahvin ja puolukkapiirakan jälkeen katsoimme Pekka Hipin opastuksella dokumenttielokuvan Paluu Lainesnevalle, joka on kertomus kadonneesta kotiseudusta. Kyseessä oli ennakkoesitys Pekan, Olavi Yli-Vainion ja Jaakko Luoman elokuvasta, joka saa virallisen ensi-iltansa Jalasjärven Pelimannituvalla perjantaina 28.3. Klo 18.

Myös luontotalo Käpälikkö oli kirpeän nostalgisessa paikassa, vieressä nimittäin makasi jääkannen alla Kyrkösjärven tekoallas, jota 1970-luvulla vastustettiin luontokerho Suokulaisessa kiivaasti. Lähes samoilta sijoilta lähtee liikkeelle Luhdan Jopin tekeillä oleva valokuvakirja, jossa hän on palannut nuoruutensa retkikohteisiin. Jopi kertoi, että nuoruuden polku ensimmäisille retkimaille ja metson kuvauspaikoille oli nyt altaan alla. Jotain sentään on säilynyt: Kattilavuoren luonnonsuojelualue on entistä komeampi.