Ostoa edeltää hiplaaminen

Tuntuu ehkä hieman oudolta, että olen onnellinen siitä, että sain romaanini kirjakaupan hyllyyn, vaikka Valeltaja on tilattavissa verkosta niin Adlibriksen, Akateemisen, Suomalaisen ja vaikka Prisman kautta.

Paikallisten kirjailijoiden kirjoja Seinäjoen Suomalaisen kirjakaupan nimikkohyllyssä. 

Hiplaaminen on kuitenkin olennainen osa ostotapahtumaa, ainakin meille, jotka emme ole syntyneet verkkokauppa-aikaan. Kansi ja nimi herättävät mielenkiinnon kirjaan. Kirja on todempi, kun sitä voi kosketella omin käsin. Takakannen teksti tuntuu luotettavammalta, jos se on oikeasti silmien edessä eikä ruudulla. Fyysisen kirjan avulla voi melkeinpä kätellä sen kirjoittajaa.

Yhä harvempi kirjoittaja kuitenkaan saa kirjaansa kauppaan katseltavaksi ja hyllyyn koskettavaksi.

Jos julkaisee isojen kustantamoiden ulkopuolella, kuten useimmat kirjoittajat, on vaikeuksissa. Kauppojen näyttövarastot ovat pienet ja ala keskittynyttä. Ei ole helppo saada teostaan kirjakauppaan näytille ja siten ostajien tietoisuuteen, vaikka kyse ei olisi edes omakustanteesta.

Kun osaa hakea kirjaa verkosta, huomaa, että sitä voi tilata vaikka marketin kautta. Se on hieno asia ja parempi vaihtoehto, kuin että kirja olisi vain erikoisliikkeessä myynnissä. Ensin kuitenkin täytyy saada kirja potentiaalisen ostajan tietoisuuteen. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä pienillä kustantajilla on luonnollisesti myös pienet markkinointiresurssit.

Samaan aikaan, kun kirjoja julkaistaan yhä enemmän, kritiikkejä puolestaan julkaistaan yhä vähemmän. Toisaalta median keskittyminen voi saada aikaan sen, että sama kritiikki leviää useampaan lehteen. Yhä tärkeämmiksi ovatkin tulleet kirjablokkaajat ja some. Kun tieto leviää, kiinnostus kasvaa ja kirja voi löytyä myös nettikauppojen kautta. Myös kirjailijan täytyy itse blogata ja somettaa.

Verkossa ei ole kuitenkaan yhtä helppo haahuilla, hiplailla ja tehdä heräteostoja kuin kaupassa fyysisten kirjojen äärellä.

Sain kohtuullisen pitkällisen kirjeenvaihdon kautta kirjani myyntiin Suomalaisen kirjakaupan Seinäjoen Ideaparkin myymälään. Ketju tekee hankintapäätökset valtakunnallisella tasolla, ja kirjani oli päätynyt tilattavien listalle useimpien muiden kirjojen tavoin. Onneksi Seinäjoella on myös paikallisten kirjojen hylly ja mahdollisuus saada kirja tilimyyntiin, vaikka prosessi onkin kirjailijan näkökulmasta hieman byrokraattinen. Mutta tärkeintä on, että kirjan saa ihan oikeasti ostajan silmien eteen fyysisenä kappaleena. Se on todiste olemassaolosta.

Oma hylly on hieno ele paikallisen kulttuurin tukemisesta. Kävin ihan asiaa tehden Pohjanmaan kirjailijoiden puheenjohtajan ominaisuudessa kiittämässä moisesta tuesta. Myymälävastaavan kanssa totesimme, että tällaisen toiminnan edut ovat tietenkin yhteisiä. Tietoisuus paikallisista kertojista lisää kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan ja sitä kautta lukijoita ja myyntiä. Ylipäätään se tukee lukemisharrastusta, joka on kirjakaupalle samalla tavalla elinehto kuin kirjailijallekin.

Yhteistyö Suomalaisen kanssa on muutenkin sujuvaa. Kaisa Viitala piti kirjakaupassa viimeisen menestysromaaninsa Klaanin suojeluksessa julkistamistilaisuuden maaliskuussa. Paikalliset kirjailijat ovat tervetulleita muutenkin esittelemään kirjojaan yleisölle.  

En tunne kirjakauppojen käytäntöjä Suomessa, mutta minusta Seinäjoen mallia voisi harkita muuallakin. Edut ovat yhteisiä. Jos kirjallisuudesta tulee vain ostettavaa digitaalista ääntä, kirjakaupat häviävät siinä enemmän kuin kirjailijat.

Kaksikerroksinen luonto

Ei ole samantekevää, millaiseen ympäristöön kirjoittaja henkilönsä sijoittaa. Miljöö voi olla tausta, joka kertoo henkilöstä jotain olennaista, taustoittaa häntä. Ympäristöön voidaan projisoida henkilön sisäistä maailmaa, vaikka tunteiden myllerrystä, jolloin se voi toimia ikään kuin peilinä. Miljööllä voi olla vertauskuvallista merkitystä mutta se voi olla myös vastavoima henkilön pyrkimyksille. Miljöö voi nousta myös päähenkilöksi.

Kyypakissa (2023) rinnastin ränsistyvän maaseudun viisikymppisten miesten tilanteeseen ja Oulun kuvauksen päähenkilön ristiriitaan, irtautumiseen, luopumiseen mutta myös kaipuuseen. Erämaa sai romaanissa eksistentiaalisia merkityksiä, sitä tuli olemassaolon taistelukenttä.

Valeltajassa miljöö on vieläkin suuremmassa merkityksessä. Erämaa on pakopaikka, jonne piiloudutaan, mutta metsä ei ole turva, joka ojentaa kätensä ja toivottaa tervetulleeksi. En personoi luontoa, en projisoi siihen ihmisen maailmaa. Luonto on. Ihmisen näkemys luonnosta ei kosketa luontoa millään tavalla, se pysyy ihmisen pään sisällä. Ainut luontoa koskettava asia on ihmisen tuhoava toiminta ja sen käynnistämät kehityskulut.

Luontomiljööstä tulee tämän kautta globaali. Laura, yksi romaanin henkilöistä, kertoi vaeltavansa Lapin kansallispuistoissa ja erämaa-alueilla, koska niissä luontoa oli vielä jäljellä.

”Ilmastonmuutos muuttaa erämaiden luonnetta, tuholaiset uhkaavat puita, lämpö sulattaa palsat ja erityisesti maailman raaka-ainepula ajaa perustamaan kaivoksia luonnonsuojelualueillekin. Puhutaan vihreästä siirtymästä, mutta sen vuoksi tuhotaan erämaita. Ja sitten vielä lisääntyvä matkailu tekee selvän siitä, mitä jää jäljelle.”

Voi tietenkin kysyä, onko tämä pessimismi ikääntyneen kirjoittajan huolta omasta tulevaisuudestaan. Miten kauan jalat vielä kantavat ja kuinka pitkään rinkka kulkee selässä polkujen ulkopuolella. Onko sittenkin kyse oman sisäisen maailman projisoinnista globaalille tasolle?

Kun kirjoissa kuljetaan kuitenkin ihmisen matkassa, luonto näyttäytyy erilaisena. Se ei ole tunteeton ja vertauskuvallisen mykkä. Luonto on kuitenkin silloin ihmisen mielessään rakentama kokonaisuus. Merkitykset eivät synny luonnosta vaan ihmisen sisäisessä maailmassa.

Valeltajassa luonto on Tapion vastustaja vain tämän omasta mielestä. Luonto ei asetu poikkiteloin vaelluspolulle. Se vain on, se ei pidä huolta, ei pyydä anteeksi, ei neuvo, mutta ei myöskään pyri hankaloittamaan kulkijan taivalta. Luonto on kuitenkin Tapion näkökulmasta ilkeä ja kohtuutonkin, koska hänellä ei ole edellytyksiä toimia itselleen vieraassa ympäristössä.

Loppumatkasta Tapio alkaa ymmärtää, miten ihminen poikkeaa muusta luonnosta.

”Ihminen lakkasi olemasta osa luontoa, kun tietoisuus kehittyi, kun hän ymmärsi muuttavansa ja tuhoavansa ympäristöään omiin tarpeisiinsa. Majava rakentaa padon ja hukuttaa puut viettiensä ohjaamana, ihminen tuhoaa metsän ahneuttaan.”

Ei siis ole hyttysten vika, jos ne toteuttavat lajityypillistä käyttäytymistään ja imevät ihmisestä verta. Mutta on ihmisen vika, jos hän tuhoaa ainutlaatuisen suon rakentamalla sinne kaivoksen, koska hän on tietoinen tekonsa seurauksista ja myös siitä, mihin suurempaan yhteyteen tällainen toiminta liittyy. Ihminen tekee arvovalintoja, luonto ei.

Viime kädessä ihminen on kuitenkin aina riippuvainen luonnosta, siitä, joka on hänen mielensä ulkopuolella. Mutta ei tietenkään ole yhdentekevää, millaisena luonto näyttäytyy korvien välissä ja sydämessä.

Sen vuoksi miljöön kaksikerroksisuus erityisesti luontokuvauksessa on syytä tuoda esiin. Luonto ei ainakaan minulle voi koskaan olla vain ihmismielen heijastumaa, vaikka sitä sellaisena välillä kuvaankin. Vaikka päähenkilö ei luonnon tosiasiallista merkitystä ymmärtäisikään, teoksen sisäisen maailman tasolla se on syytä tuoda esille.

 

JK

Olen sijoittanut henkilöni todellisiin ympäristöihin, jotka ovat myös itselleni tuttuja. Joitain paikkoja olen myös esitellyt kuvien kanssa blogini ”Paikat”-osiossa.

Julkkarit juhlittu

Valeltajan julkistamista juhlittiin lauantaina 8.maaliskuuta luontotalo Käpälikössä Seinäjoella kaikkiaan 26 ihmisen voimin. 

Pekka Hippi kertoo Paluu Lainesnevalle -dokumenttielokuvasta.

Kerroin aluksi Valeltajan synnystä kuvien kanssa. Kuvissa vilahtelivat päähenkilö Tapion tallomat paikat Tallinnasta Nuorgamiin.

Luulen, että moni luonnossa liikkuja on tehnyt suunnitelmia siitä mitä tehdä, jos pitäisi kadota muilta. Minä ainakin olin tehnyt aikoinaan alustavan suunnitelman, ja nyt olin päässyt tarkentamaan sitä kirjoittamalla. Se on Valeltajan idean taustalla. Päähenkilö katoaa erämaahan, vaikka hänellä ei oikeastaan ole siihen edellytyksiä.

Elämä on liikettä. Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kirjan idea ei ole Danten Jumalaisen näytelmän matkassa helvetin kauhujen läpi, ei Homeroksen Odysseian harharetkissä tai niiden tarinoiden tuhansissa muunnelmissa. Matkakertomus on vain muoto. Erämaahan pakenemisen idea tulee nuorten kirjojen luontoseikkailuista, Punainen sulka -sarjan kirjoista ja muista.

Liike on tärkeää. Miljöötä vaihtamalla voi henkilöt asettaa uusiin tilanteisiin. Liike on olennainen piirre ihmiselämässä. Toki voi syntyä, elää ja kuolla paikoillaan, mutta sellaisen kuvaaminen edellyttäisi syvällistä psykologista osaamista. Minulle liike ja tarina ovat tärkeitä. Paikat herättävät muistoja, vaativat toimintaa, asettavat haasteita, saavat esiin uudenlaisia piirteitä, pakottavat ratkaisuihin.

Luonto on tuttu ja kiinnostava ympäristö. Luonto on kiinnostava myös siksi, että ihmiset antavat sille monenlaisia merkityksiä, elollistavat luontoa, mutta luonto vähät välittää ihmisestä, vaikka asettaakin ihmiselle totaaliset rajat. Luonto ei kuitenkaan anna ihmiselle mitään merkityksiä. Luonto on sinä mielessä mykkä.

Omat voimakkaat vaelluskokemukset ovat tietenkin erinomaista materiaalia. Romaanihenkilö on helppo asettaa omissa kokemuksissa itsensä tilalle. Harvoin ne kuitenkaan menevät yksi yhteen, koska oma vaellus ei noudata fiktiivistä tarinaa. Esimerkiksi tulviva Vongoivanjoki ei ollut este Tapiolle, kuten se oli ollut minulle ja Katjalle. 

Vongoivanjoki tulvii

Valeltajan päähenkilö Tapio päätti kadota erämaahan, mutta hän ei ollut siihen valmis. Hän ei osaa koota trangiaa, hän ostaa kehnon teltan joka ei pidä sadetta, hankkii halvimmat vaelluskengät.

Hän ajatteli kadota, jotta häntä kaivattaisiin. Ihminen tekee usein juuri päinvastoin kuin olisi järkevää. Kun kaipaa muita ihmisiä, hakeutuu yksinäisyyteen. Rankaisee itseään.

Tapio ehkä ymmärtää lopulta sen, että yksin ei pärjää. On otettava itseään niskasta kiinni ja nostettava seisomaan omille jaloilleen ja ojennettava kädet toisten tarttua niihin.

Maisemat muuttuvat siinä kuin ihmisetkin

Lapinukonkeiton, kalattoman kalakeiton, kahvin ja puolukkapiirakan jälkeen katsoimme Pekka Hipin opastuksella dokumenttielokuvan Paluu Lainesnevalle, joka on kertomus kadonneesta kotiseudusta. Kyseessä oli ennakkoesitys Pekan, Olavi Yli-Vainion ja Jaakko Luoman elokuvasta, joka saa virallisen ensi-iltansa Jalasjärven Pelimannituvalla perjantaina 28.3. Klo 18.

Myös luontotalo Käpälikkö oli kirpeän nostalgisessa paikassa, vieressä nimittäin makasi jääkannen alla Kyrkösjärven tekoallas, jota 1970-luvulla vastustettiin luontokerho Suokulaisessa kiivaasti. Lähes samoilta sijoilta lähtee liikkeelle Luhdan Jopin tekeillä oleva valokuvakirja, jossa hän on palannut nuoruutensa retkikohteisiin. Jopi kertoi, että nuoruuden polku ensimmäisille retkimaille ja metson kuvauspaikoille oli nyt altaan alla. Jotain sentään on säilynyt: Kattilavuoren luonnonsuojelualue on entistä komeampi.

 

Kritiikkejä

Kokoan tälle sivulle katkelmia arvioista, joita Valeltajasta on sanottu ja kirjoitettu.

Karjalainen 7.3.2025

Suonna Kononen kirjoittaa Karjalaisessa 7.3.2025 muun muassa: "Pertti Sillanpää tuo citymetsäläishahmoineen mainion lisän 2000-luvun suomalaiseen kaunokirjallisuuteen." 

Lue Suonnan kiritiikki kokonaisuudessaan > Suonna Konosen kritiikki Valeltajasta

Suonna Konosen kritiikki on ilmestynyt myös saman konsernin Länsiväylässä (9.3.) ja Keskisuomalaisessa (31.3.)

Ilkka-Pohjalainen 19.4.2025

https://ilkkapohjalainen.fi/ihmiset-ja-kulttuuri/sein%C3%A4jokelainen-opettaja-kirjoitti-lappiin-sijoittuvan-tarinan-jossa-kaupunkilaisluuseri-suhmuroi-er%C3%A4maassa

Ilkka-Pohjalaisessa kulttuurin vastaava Anne Puumala arvioi Valeltajan. Kritiikki ilmestyi pitkänäperjantaina 19.4.2025. Printissä otsikkona oli ”Kaupunkilaisluuseri suhmuroi erämaassa” ja verkossa vähän pidempi ”Seinäjokelainen opettaja kirjoitti Lappiin sijoittuvan tarinan, jossa kaupunkilaisluuseri suhmuroi erämaassa”. 

Kriitikko esittelee, analysoi ja arvottaa teosta, kuten kritiikeissä on tapana tehdä. Esittelyyn en mene, mutta analyysissä on kiinnostavia havaintoja.

Puumala näkee Tapiossa klassisen antisankarin ”jopa karikatyyriksi asti.” Hänen mukaansa kirjan juju onkin juuri siinä, että Tapio ei ole mikään ”mies ja erämaa -tarinoiden sankarihahmo”.

Valeltajaa kriitikko lukee klassisena matkakertomuksena, jossa ”matkantekijä kohtaa vastustajia ja auttajia, häntä koetellaan ja hän epäonnistuu”. Kyseessä on hänen mukaansa myös mielen sisäinen matka, joka ”suuntautuu muistoihin ja menneeseen”.

Puumala pitää Valeltajaa lajityypiltään komediana. Hän näkee päähenkilön ja antisankarin nimessä ”rivienvälistä vinoilua”, sillä mytologiassamme ”Tapio oli metsänhaltija.”

Entä arviointi.

Alussa kriitikko taustoittaa ja kehystää arviotaan mainitsemalla, että kirjailijalta ilmestyi toissa vuonna ”mainio esikoisromaani Kyypakki”. Vertailua siihen ei kuitenkaan tehdä.
Puumala on arvion perusteella kuitenkin pitänyt lukemastaan. Hän kirjoittaa: ”Tapion tragikoomista kompurointia Lapin erämaassa on viihdyttävä seurata.”

Teoksen kokonaisarvioi kuuluu: ”Sillanpää on taitava kertoja, ja hänen oma vaelluskokemuksensa paistaa tarinasta läpi. Hän luo uskottavia kohtauksia. Jokainen Lapin-kävijä varmasti tunnistaa tilanteet ja tyypit, joihin Tapio matkallaan törmää.”

Moitittavaakin löytyy. Romaanin loppupuolella paljastuu todellisen syy Tapion pakomatkaan. Se ei kriitikkoa miellytä ja hänen mukaansa paljastus ”vie makua romaanin hyvältä vaelluskertomukselta”. Näin varmasti käykin, jos lukee Valeltajaa komiikkana. Onneksi hän ei kerro, mikä tuo paljastus on.

Anssi kirjat -blogi 28.3.2025 

https://anssinkirjat.wordpress.com/

Anssi Orrenmaa pitää kirjan päähenkilöä Tapiota levottomana sieluna, jossa on myös vähän valehtelija vikaa ja paikoin hän myös "melko ikävä ihminen". Toisaalta Orrenmaan mukaan on "hyvin helppo tallustaa Tapion mukana". 

Kirjoittaja näkee erämaavaelluksen kuitenkin vain alustana "varsinaiselle reissulle, joka tapahtuu Tapion mielessä". Päähenkilö tutkii itseään mutta osansa saavat myös luonto, Lappi ja alistetut saamelaiset. 

Orrenmaa kysyy, että seuraako vapautus päähenkilön kokemia vaivoja? Itse hän vastaa: "Seuraahan se, erämaan koettelemusten ja nöyrtymisen jälkeen, juuri lukijan toivomalla tavalla."

Blogisti on suopea lukemaansa kohtaan. Hän toteaa: "Äidinkielen opettajaltahan tällainen sujuva sanailu sujuu (siis sekä päähenkilöltä että kirjailijalta). Kirjoituksensa Anssi Orrenmaa päättää arvioon: "Mahtava vaellus elon keskitiellä kiirastulesta kahtarsikseen!"

Tunteiden sekamelska

Kun kirjapaketti lopulta saapui kustantajalta, rinnassa mylläsi varsinainen tunteiden sekametelisoppa. Tärisevin käsin yritin puukolla katkoa pahvilaatikkoa kiinni pitäviä teippejä varovasti, etten vahingossakaan osuisi äärettömän arvokkaaseen sisältöön. 

Kustantajan lähettämä kirjalaatikko herättää ristiriitaisia tunteita.

Olin malttamattomana seurannut paketin etenemistä OmaPostin verkkopalvelusta siitä lähtien, kun sain kustantajalta tiedon kirjojen liikkeellelähdöstä. Kuohuviini oli jo jäähtymässä siinä vaiheessa, kun kännykkään kilahti ilmoitus, että lähikaupan automaatissa odottaa paketti.

Vasta tässä vaiheessa unelma muuttuu oikeasti todeksi, kun käsikirjoituksesta on tullut kirja, esine. Kummaa materialismia, mutta niin se vain on. Päällimmäisenä on ilon ja ylpeyden yhteen kietoutunut tunne ja toisaalta helpotus. Onnistumisen kokemus siitä, että ollaan pisteessä, kun yksityinen käsikirjoitus on muuttunut julkiseksi kirjaksi.

Laitoin saunan lämpiämään ja lähdin kymmenen kilometrin polkujuoksulenkille. Tihuutti vettä, mutta se ei haitannut tippaakaan. Mutta ei juoksu tunteitakaan tasannut.

Kirjoittaja on kirjan ilmestyttyä uudenlaisessa pinteessä. Vuoropuhelu itsensä kanssa romaanihenkilöiden kautta on loppunut, ja keskustelu nousee toiselle tasolle. On kohdattava lukijat.

Käsikirjoitus muuttuu kirjoittajalle todeksi vasta, kun se saa kannet ympärilleen ja siitä tulee monistettua materiaa, jota kuka tahansa voi lukea ja ostaa. Romaaniin kirjoitettujen merkitysten arvo muuttuu, kun yksityisestä tulee yhteistä. Oli vastaanotto millainen tahansa, tarina on kuitenkin olemassa. Se on kirja. Mutta samalla teksti on kirjoittajan ulottumattomissa: ei sitä enää voi hioa, virheitä korjata.

Käsikirjoitus syntyy uudelleen, kun se voidaan noteerata julkisuuden pörssissä ja se saa lukijoita. Kirjoittaja ei voi enää päättää, kuka sen saa lukea. Omasta hengentuotteesta tulee julkista omaisuutta, ja jokainen voi tehdä kopiolleen mitä haluaa.

Jokainen kirjan samanlainen kopio on kuitenkin erilainen. Kirja syntyy uudelleen ja herää oikeasti eloon merkityksinä vasta, kun joku lukee sen. Kirjoittaja ei voi päättää, mitä lukija tarinasta ajattelee, miten sitä tulkitsee, pitääkö siitä vai kiroaako lukemiseen hukkaantunutta aikaa.

On älytön ajatus, että kirjoittaja ei lukisi kirjasta kirjoitettuja kritiikkejä tai kuuntelisi herkällä korvalla lukijoiden palautteita. Palaute on oppimisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Jos haluaa oppia, oli kyse mistä tahansa tekemisestä, on hankittava palautetta ja reflektoitava sitä, missä onnistui ja missä on varaa parantaa. Mitä ensi kerralla kannattaa tehdä toisin.

Lukijat ovat erilaisia, sillä jokainen tulkitsee lukemaansa omien kokemustensa ja tietojensa pohjalta. Jokainen on siis omalla tavallaan kirjoittajalle arvokas asiantuntija.

Olen kiinnostunut kaikenlaisista palautteista, ajatuksista ja kommenteista. Olen kiitollinen, jos kerrot lukukokemuksestasi tämän tai jonkin muun postauksen kommenteissa tai laitat sähköpostia osoitteeseen perttijsillanpaa@gmail.com  

 

Valeltaja

  Valeltaja on toinen romaanini. Takakannen teksti kertoo, mistä on kysymys.

Mies pakenee itseään, tekojaan ja tekemättä jättämisiään pohjoiseen. Rinkka on selässä ja sinne on pakattu vaellusvarusteiden lisäksi muistoja, jotka nousevat miehen mieleen.

Mies kohtaa muita vaeltajia ja selittää heille kulkemistaan ja elämäänsä epärehellisyyksillä. Mutta valheita ja varkauksia ei pääse karkuun tunturissakaan. Eikä varsinkaan siellä.

Tuntsan, Urho Kekkosen kansallispuiston, Kevon ja Kaldoaivin lisäksi Valeltaja kulkee Tallinnassa, Helsingissä, muistojen maisemissa.

PERTTI SILLANPÄÄ on kirjoittanut monisävyisen vaellusromaanin, jossa mielenmaisema sekä miehenmaisema yhdessä erämaan kanssa rakentavat vahvan ja moraalisen kertomuksen. Valeltaja onkin romaani ihmisen vastuusta kaikkea kohtaan. Myös itseään kohtaan.

Syntymä

 Valeltaja alkoi syntyä esikoisromaanini Kyypakin (Basam Books, 2023) viime metreillä loppuvuodesta 2020. Ettei kevät 2021 olisi mennyt pelkästään kustantajien vastauksien odotteluun, aloin kirjoittaa yhä enemmän silloin Syyllisen nimellä kulkevaa tekstiä. Heinäkuussa olin koonnut koneelle yhteen tiedostoon jo 69 sivua. Kokemukseni mukaan sen verran tarvitaan, jotta teksti alkaa kulkea itsestään eteenpäin ja etsii omat polkunsa. 

Vuonna 2022 Päätalo-instituutin helmikuun viikonloppukurssilla sain kommentteja alkuosasta ja joulukuussa loppuosasta. Olen kiitollinen aktiivisille kurssilaisille ja etenkin kursseja vetäneelle Taija Tuomiselle kehittävästä palautteesta.

Kyypakin julkaisua piti odotella vuoden 2023 huhtikuun lopulle. Parin vuoden pitkän odottelun aikana Syyllinen alkoi saada jo lopullista muotoaan. Melkein unohdin esikoisromaanini, kun keskityin Syyllisen tarinaan. Alkoi tuntua siltä, että toinen romaani tulee ennen ensimmäistä. 

Kun esikoinen lopulta ilmestyi, minulla oli käytännössä jo loppuhiomista vaille valmis toinen romaanikäsikirjoitus. Jätin sen kuitenkin hautumaan. Luin välillä läpi ja viilailin. Toistin sen useamman kerran loma-aikoina. Syyllisen rinnalla olin alkanut kirjoittaa jo kolmatta romaaniani. En siis suinkaan ollut kirjoittamisesta lomalla vaan viilailin ja ja nautin uuden tuottamisesta samaan aikaan.

Helmikuussa aloin laitella postia kustantajille. Ja lukea vastauksia: "Kiitos, että tarjosit meille käsikirjoitustasi. Valitettavasti se ei kuitenkaan sovellu kustannusohjelmaamme. Luottamuksestasi kiittäen..."

Loppukeväästä löysin Kirjokannen ja Jussi Virratvuoren Joensuusta. Löytyi innostunut ja innostava keskusteluyhteys. Päätettiin palata asiaan kesän jälkeen.

Syksyllä asiat alkoivat rullata vauhdilla. Sain sisällön viilaamiseen hyviä ideoita, jotka paransivat tarinaa huomattavasti. Huomasin vasta tässä vaiheessa itsekin, että tekstissä oli liikaa väkivallan kuvauksia. Miksi niitä oli turhan monta, siihen en osaa vastata vieläkään.

Nimi ei kelvannut kustantajalle, koska sitä oli käytetty hiljattain Suomessakin. Minulla oli alun perin lähtökohtana heikko viittaus Camus'n Sivulliseen, mutta se ei ollut millään tavalla tärkeä. Yritin keksiä uutta nimeä, käytin ChatGPT:kin, mutta tyydyttävää nimeä ei löytynyt. Erämaasydän oli mielestäni paras niistä, joita kelpuutin ehdolle. Kun Jussi Virratvuori ehdotti Valeltajaa, olin myyty. 

Nimessä yhdistyy kaksi päähenkilön ominaisuutta: vaeltaja ja valehtelija. Nimi kertoo jotain oleellista myös romaanitaiteesta, joka kuvaa monesti henkilöä muuttavaa matkaa sekä valehtelee, minkä ehtii.

Marraskuussa valitsin kolmesta kansiehdotuksesta punapohjaisen vaelluskengän jäljen. Siinä yhdistyy kaksi romaanin tärkeää tasoa, vaellus ja rakkaus. Sitten vain kustannussopimukseen nimet, taitto ja oikoluku kahteen kertaan. Takakannen tekstin teki kustantaja. Tammikuun lopussa kirja lähti painettavaksi. Ennakkomyyntiin se tuli 9. helmikuuta, ja kaupoista pitäisi kirjan saada parin viikon kuluttua. Tuskin se moneenkaan hyllyyn tulee, mutta tilattavaksi. Toki suosittelen tilaamaan kirjan suoraan kustantajan verkkokaupasta: https://kirjokansi.omaverkkokauppa.fi/. Hinta, 30 euroa, sisältää postikulut ja alvin.

 

Tallinnasta Nuorgamiin: Kaldoaivi - Kevo - Saariselkä - Murhahaara - Paljassaare

Valeltajassa liikutaan laivalla Tallinnan ja Helsingin väliä. Kohti pohjoista päästään junalla ja lopulta liftillä. Sallasta alkaa jalan vaeltaminen, joka jatkuu yli Saariselän ja Kevolta Pulmankijärvelle Nuorgamiin. Välillä jalkoja säästää autokyyti. Tärkeitä paikkoja ovat Tallinna, Helsinki, Tampere, Oulu, Rovaniemi, Tuntsa, Urho Kekkosen kansallispuisto, Ivalo, Inari, Paistunturin ja Kaldoaivin erämaat ja Nuorgam. 

Tällä sivulla kerron romaanin tapahtumapaikoista, jotka ovat todellisia, vaikka henkilöt ovatkin täysin keksittyjä. Matka etenee vähitellen Tallinnasta kohti pohjoista ja Nuorgamia.

KALDOAIVI

Viimeisin ja vaikein etappi Tapion reitillä on Kaldoaivi, Suomen pohjoisin ja suurin erämaa-alue. Hän ei suinkaan kulje itäistä retkeilyreittiä Sevettijärveltä kämppien kautta Pulmankijärvelle vaan taivaltaa soiden läpi puuttomalle ylängölle ja vasta alueen korkeimmalla tunturilla Guarboaivilla saa jonkinlaisen uran alleen.

Erämaa on saanut nimensä korkeimmasta tunturistaaan Guorboaivista (443 m), joka on pohjoissaameksi Gálddoaivi, samalla nimellä kutsutaan koko erämaata, Gálddoaivvi.

Palsasoita tarpoessaan ja vaivaiskoivuja potkiessaan Tapio on liian väsynyt huomatakseen häntä tarkkailevaa tunturihaukkaa. Punakuirien rasittavat huudot kulkija rekisteröi, mutta ei tunnista lintua. Maisema on avaraa, siellä täällä tunturikoivuja, jokunen yksittäinen mänty, maassa vaivaiskoivut vaikeuttamassa kulkua.

Pulmankijärveä lähestyessä vastaan tulevat laajat tunturimittarin pystyyn tappamat koivikot. Vaelluksen ja hyttysten tyhjiin imemä Tapio näkee jo itsensä yhtenä pystyyn kuolleista tunturikoivuista, mutta selviytyy paikallisen poromiehen ansiosta lopulta takaisin ihmislajin pariin.

Matka takaisin kohti etelää alkaa Nuorgamista, jonne Tapio yrittää hukuttaa vaelluksen muistot ja hylätä tavaransa. Ei se kuitenkaan onnistu niin helposti.

"Sitten on näitä hulluja, jotka ajaa Helsingistä
yhtä soittoa Nuorgamin Alkoon ja takaisin." 

KEVO 

Kevon kanjoni

     – Kolme etelän naista haluaisi käydä Kevolla. Nukut yön meillä. Saunotaan. Huomenna tulevat.
     – Miltä ne näytti? Tapio kysyi.
     – Paha sanoa, soittivat. Mutta iloisilta vaikuttivat. Mie lähtisin itse, mutta en ehdi. Fiellulle ja kanjonin päähän ja takaisin. Kolme päivää, korkeintaan neljä. Ajat autolla lähemmäs, niin ei tarvitse tarpoa pitkään. Onhan siulla kortti.
     – En oikein tiedä, on vähän muita suunnitelmia.
     – Otamme rahat pois turisteilta. Mitä lie, ottavat kuvat itsestään ja jakavat somessa. Niin monet tekee.

Sulaojalla kasvaa väinönputkia

Tapio ei kuitenkaan lähde matkailuyrittäjän oppaaksi. Hän pikemminkin haluaisi hukuttaa matkailuauton takaosaan sammuneen miehen Sulaojan lähteeseen. Jättää sen kuitenkin tekemättä ja lähtee harjua pitkin kohti Rukhtajärven autiotupaa.
     Purkautuvan vesimäärän mukaan mitattuna lampimainen lähde on Suomen suurin. Tällä saamelaisten vanhan pyhän paikan vedellä on uskottu olevan parantavia vaikutuksia.

Ruktajärven puolikota 

 

Aurinko jäi jonnekin tunturin taakse, mutta kaukana Ailigas-tunturin huippu kylpi hetken valossa. Koivussa lauloi pikkulintu, jolla oli sininen rinta. Laulu kuulosti siltä kuin asialla olisi ollut useampikin siivekäs. Sen oli pakko olla sinirinta.
     Tapio tuli niin levottomaksi, että lähti kohti seuraavaa kämppää.

 

Akukammin turvekodat, uusi ja vanha

     Hän tuli nuotiopaikalle, jonka vieressä oli vanha turvekammi, laski rinkan ja huokaisi. Taaempana oli uusi turpeilla peitelty rakennelma, kuin iglu. Ennen nuotion tekemistä hän päätti kurkistaa autiotuvan virkaa toimittavaan rakennelmaan. Turvekuorrutuksen alta paljastui siisti autiotupa. Vanhemman turvemöykyn kuivaneesta oksanmutkasta tehty harmaa ripa antoi hieman periksi, kun ovea yritti avata. Jokin sitä pidätteli. Hän kokeili nykäistä hieman kovempaa mutta niin, ettei ripa jäisi käteen. 

     Ovi narahti auki. Kuivunutta sammaleen pölyä satoi katosta ja peitti näkymän sisään. Jostain pilven takaa kuului ärähdys:

     - Helvettiäkö täältä haet!

Sielikkö

Tapio katseli kiviä ja ihmetteli vaaleanpunaisia pieniä kukkia, joiden nimeä ei tiennyt, seurasi pilvien liikkeitä, kuunteli aaltoilevaa tuulta ja lintujen huolestuneita huutoja. Hän yritti pitää ajatukset silmien ja korvien avulla samassa hetkessä, josta jalat etsivät tilaa askeleille kivikkoisessa maastossa.

Kartalla koivikko on merkitty metsäksi

 

     Hän kaipasi kunnon tuolia, jossa voisi nojata taaksepäin ja lepuuttaa selkää. Saariselällä oli ollut leveitä petäjiä, mutta täällä oli enää ohuita koivun riukuja, joihin ei voinut nojata kunnolla.
- - 
Suolla kapustarinta kipitti mättäältä toiselle eikä lopettanut kimitystään hetkeksikään. Aamupäivän paistanut aurinko oli hautautunut lounaan suunnasta tummuvan taivaan taakse. Helteet olivat toivottavasti ohi. Ilmavirran henkäys havisutti lupaavasti matalien tunturikoivujen lehtiä, vaikka pohjoisessa ne olivat melkein kumartuneet suojaan tuulelta.

Palsasuo

     Tapio kulki puron vartta kahden tunturin välistä ja päätyi suon laitaan, jonka turvekummut olivat valkoisena hillan kukista. Hän näki elämänsä ensimmäisen palsasuon. Hän oli lukenut, että palsakumpareet olivat sisältä jäässä, eikä edes kesäaurinko sulattanut niitä suojaavan turvekerroksen ansiosta. Talvella puolestaan tuuli vei suojaavan lumen niiden päältä. Hän ei ollut koskaan aiemmin ylittänyt ikiroudan rajaa. Suon palsat olivat kuitenkin alkaneet vanhuuttaan halkeilla ja ilmaston lämpeneminen nopeutti tuhoa.

 

SAARISELKÄ

Saariselkä eli Urho Kekkosen kansallispuisto on monelle tuttu ja rakas vaelluskohde, niin minullekin. Monipuolisuutensa ansiosta se on myös mainio kirjallinen maisema.

Mainioksi sen tekee vaihteleva maasto, jossa löytyy niin avotuntureita kuin synkkää metsäerämaatakin, laajoja soita ja erityisesti virtaavia vesistöjä. Vielä mainiompi asia on alueen ristiriitaisuus. Itäisen ja eteläisen Saariselän hiljaisia metsiä ja avosoita rakastavat inhoavat läntisen Saariselän ruuhkia ja toistaitoisia retkeilijämassoja, jotka tallustelevat metsähallituksen huoltoreittien mönkijäuria pitkin.

Tapio pysähtyi vasta Jaurujoen varressa.

On yksin vaeltajia, jotka eivät kaipaa seuraa mutta on myös sellaisia yksin vaeltajia, jotka ilahtuvat kohdatessaan lajikumppaneitaan. Päivämatkan päässä parkkipaikasta saa kulkea rauhassa varsinkin polkujen ulkopuolella. Jos yksinäisyys alkaa tympiä, saunallisilla kämpillä löytää parhaiten juttuseuraa.

Yleensä hiljaisessa Karapuljussa Tapio kohtaa Lauran.

Luonnon lisäksi ihmisestä kiinnostuneelle kirjoittajalle Saariselän alue tarjoaakin herkullisia mahdollisuuksia yhteentörmäyksiin. Valeltajan päähenkilölle Tapiolle Saariselällä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Mies liftaa Tuntsasta Kemihaaraan, aikoo Peuraselälle, mutta joutuu kiertämään sen. Hän poikkeaa Karapuljussa matkalla Luirojärvelle, jossa suunnitelmat muuttuvat jälleen. Hänellä ei enää olekaan asiaa Kiilopäälle, alkuperäiseen määränpäähän. 

Kuikka huusi öisellä Luirojärvellä. Tapion oli pakko muuttaa suunnitelmaansa.

Viimeisillä voimillaan Tapio päätyy Anterinmukkaan, jossa ystävälliset vaeltajat saavat elvytettyä hänet takaisin taipalelle.

Tapio kohtasi Anterin pöllöt, kun hän heräsi takaisin elävien kirjoihin.

Tapio lähtee pakoon erämaahan, mutta kaikkialla hän kohtaa ihmisiä. Jotakuta hän haluasi seurata ja jotkut lähtevät seuraamaan häntä.

MURHAHAARA

Murhahaaran kämppä sijaitsee Sallan pohjoisosissa, polusta riippuen noin 12-14 kilometrin päässä Tuntsan tiestä. Maasto on helppokulkuista ja hiljaista erämaata. Murhahaaraa suositumpi lienee alueen tuvista toinen, Härkätunturin autiotupa, koska sitä pääsee autolla hieman lähemmäksi. 
 

"Murhahaaran kämpän nimeen liittyi tarina, joka kerrottiin kämppäkirjassa. Kahden miehen surmatekoon päättyneessä riidassa ei ollut mitään epätavanomaista, kun elettiin 1600-lukua. Ei myöskään siinä, että surmatun pojat kostivat teon murhaamalla verityön tekijän. Mielessä alkoi pyöriä tarinan loppuhuipennus: kostajat ottivat mukaansa surmatun miehen 12-vuotiaan pojan orjakseen, mutta työnsivät tämän kuitenkin vähän matkan päässä avantoon.

Tapio lusikoi pussipastaa ja kirjoitti samalla vieraskirjaan, että Jens Storgård vietti yhden yön elämästään tässä pelottavassa majassa matkalla Tulppioon."

PALJASSAARE

Tallinnan keskusta luoteeseen on Paljassaaren niemi. Sen kärki on luonnonsuojelualue ja merkittävä lintualue. Siellä on havaittu yli 220 lintulajia. Lintutorneja on kaksi. Toki löytyy myös uimaranta. Pitkältä laiturilta ja aallonmurtajalta voi tähyillä kaupunkiin ja seurata vaikka Suomen laivojen liikkeitä.

"Nastja kertoi, kuinka isä toi hänet lapsena monesti tänne uimaan, vaikka Piritan ranta oli parempi ja lähempänä. Isällä oli tuttuja Paljassaaressa. Täällä asui lähinnä venäläisiä ja isä sai puhua ainoaa kieltä jota osasi."

Ennan kaikkea alueella on historia. Siis sotahistoria. Alue oli neuvostoaikana vuosikymmeniä armeijan hallussa ja avautui yleisölle vasta 1990-luvulla. Merkit tästä ovat edelleen näkyvissä ympäri niemeä: vanhoja rakennuksia, raunioita ja jopa bunkkereita. Se oli jo osa Pietari Suuren aikaista merilinnoitusta.

"Nastjasta oli tärkeää, että miehityksen aikaisia rakennuksia ei hävitetty vaan niiden annettiin rapistua itsekseen häviävinä muistomerkkeinä."

Historian räminää ja kolinaa on jo matkan varrella: niemen kärkeen vievää tietä reunustavat teollisuusrakennukset ja toisaalta ränsistyneet ja osin hylätyt asuintalot romua pursuavine pihoineen. Paljassaari oli alun perin saari, mutta 1900-luvulla saaren ja mantereen väli on täytetty maalla.

"Viking lähti satamasta ylittämään Suomenlahtea.
     Nastja kertoi, että oli monesti istunut laiturin päässä ja katsellut, kuinka laivoja tulee Suomesta ja lähtee takaisin. Joskus se hakisi hänetkin."

"Nastja oli kironnut samoin, huutanut kovaan ääneen ”põrgu, missään saa olla rauhassa”, kun he joutuivat lähtemään karkuun möykkääviä pussikaljanuoria Paljassaaren lintutornilta."

 

Kyypakki

Esikoisromaanistani  Kyypakista (Basam Books 2023)  ja sen taustoista olen kertonut  enemmän omassa blogissaan > kyypakki.blogspot.com

Kirjoittaja

Valeltaja on toinen romaanini. Sen on kustantanut joensuulainen Kirjokansi (2025). Esikoinen Kyypakki ilmestyi vuonna 2023 (Basam Books).

Työskentelen lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina Seinäjoella. Vuonna 2006 ilmestyi väitöskirjani Aatos, eetos ja paatos - Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun (Kustannus Puntsi). Se on valitettavasti jo loppuunmyyty.

Työskentelin aiemmin toimittajana ja journalismin yliopettajana Oulussa. Olen intohimoinen luonnossa liikkuja ja vaeltaja, jolle Lappi on toinen koti.

Blogissa kerron kirjojeni taustoista, kirjoittamisesta ja julkaisemisen jälkeisestä elämästä. Kirjoitan toki myös muista lukemistani kirjoista sekä kirjoittamisesta.